Śrīla A.C. Bhaktivedanta Swami Prabhupāda, Jumalan sanansaattaja modernille maailmalle

Śrīla A.C. Bhaktivedanta Swami Prabhupāda syntyi 1. syyskuuta 1896 Kalkutassa, Gaura pūrṇimā- juhlan aikaan. Hänen syntymänsä hetkellä perheen joitish horoskooppi ennusti vanhemmille, että hänestä tulisi hengellinen johtaja ja hänen isänsä uskoi siihen ja tukenut sen koko Abhai Charan lapsuuden ja aikuisuuden aikana. Toisin kuin muut aikansa intialaiset vanhemmat, jotka olivat tehneet niin, hänen isänsä ei halunnut lähetä poikansa Iso -Britanniaan.

Toisin kuin muut aikansa intialaiset vanhemmat, jotka unelmoivat poikiensa lähettämisestä Isoon-Britanniaan omaksumaan länsimaisen elämäntyylin ja tavoittelemaan maallista asemaa, Gour Mohan De ei suosinut tätä tietä. Jo lapsena Abhay osoitti poikkeuksellista hengellistä herkkyyttä: hän rakasti kirtania, palvoi Rādhā -Kṛṣṇan muotoa kotialttarilla ja osallistui isänsä kanssa pyhiinvaelluksiin.

Vuonna 1922, nuori Abhay kohtasi hengellisen mestarinsa, Śrīla Bhaktisiddhānta Sarasvatī Ṭhākuran. Tämä kohtaaminen ei ollut pelkkä kahden ihmisen tapaaminen, vaan kosminen käännekohta. Mestarin sanat kaikuivat nuoren miehen sieluun pysyvänä majakkana: “Sinä olet nuori, koulutettu ja englanninkielinen. Vie tämä sanoma länteen.” Se ei ollut pelkkä pyyntö, vaan pyhä käsky, jota Abhay kantoi hiljaa sydämessään vuosikymmenien ajan, arjen velvollisuuksien keskellä. Lopulta, 69 vuoden kunnioitettavassa iässä, kun useimmat jo vetäytyvät lepäämään, hän astui yksin rahtilaiva Jaladutan kyytiin. Matka yli valtamerien oli vaarallinen ja raskas; raastavat aallot toivat mukanaan kaksi sydänkohtausta, jotka koettelivat hänen ikääntyvää kehoaan. Silti keskellä synkkää merta, yksinäisyydessä, hän kirjoitti runonsa, jotka sanat kuvaavat täydellistä antaumusta: “Kṛṣṇa on ottanut minut siipiensä suojaan.”

Kun Śrīla Prabhupāda syksyllä 1965 astui New Yorkin vilinään, hän oli täysin varaton. Hänellä ei ollut kontakteja, rahaa eikä varmaa turvapaikkaa. Mutta hänellä oli jotain, mitä mikään maailman rikkaus ei voinut korvata: kartonkisessa matkalaukussaan Śrīmad-Bhāgavatamin ensimmäinen osa, perinteinen mridanga, sekä horjumaton, liekehtivä usko Kṛṣṇaan. Hän istui Lower East Siden puistoihin, nuorten eksyneiden etsijöiden keskelle, ja alkoi laulaa. Hänen viestinsä oli riisuttu kaikesta monimutkaisuudesta, se oli puhdasta rakkautta: “Chant and be happy.” Hän muistutti meitä siitä, että pyhä nimi ei ole mikään ulkoa opetettu uskonto, vaan sielun alkuperäinen ja luonnollinen kieli. Ihmiset eivät tulleet hänen luokseen organisaation tai hienojen puitteiden vuoksi, he tulivat, koska he näkivät Srila Prabhupadan vanhan, puhtaan sydämen.

Tästä hiljaisesta vallankumouksesta syntyi vuonna 1966 International Society for Krishna Consciousness, ISKCON. Se ei perustettu vain virastoksi tai instituutioksi, vaan eläväksi hengelliseksi turvasatamaksi, jonka tehtävänä oli levittää pyhän nimen parantavaa laulua ja avata Bhagavad-gītān sekä Śrīmad-Bhāgavatamin ajaton viisaus kaikille kansoille. Śrīla Prabhupādan elämästä tuli pyörremyrsky: hän matkusti maapallon ympäri 14 kertaa, perusti yli sata temppeliä valaisemaan maailman pimeyttä ja kirjoitti kymmeniä kirjoja, joiden syvällisyyttä ja akateemista arvoa kunnioitetaan ympäri maapallon.

Hänen opetuksensa olivat eläviä, selkeitä ja äärimmäisen käytännöllisiä. Ne eivät olleet pölyistä teoriaa, vaan lääkettä ihmisen sisäiseen kamppailuun. Hän toi meille Bhagavad-gītān opetuksen siitä, että Jumala on kaiken lähde, ylin nauttija ja kaikkien planeettojen herra (bhoktāraṁ yajña-tapasāṁ sarva-loka-maheśvaram). Kun ihminen vihdoin ymmärtää tämän, levoton mieli löytää ankkurinsa ja rauhan. Śikṣāṣṭakamia siteeraten hän opetti, kuinka pyhän nimen laulaminen puhdistaa sydämen peilin (ceto-darpaṇa-mārjanam), pyyhkien pois aineellisen olemassaolon pölyn ja palauttaen sielun sen luonnolliseen tilaan. Hän muistutti meitä Śrīmad-Bhāgavatamin kautta, että koko bhaktin perusta on kuulemisessa (śṛṇvatāṁ sva-kathāḥ kṛṣṇaḥ); kun kuuntelemme vilpittömästi tarinoita Kṛṣṇasta, Herra itse puhdistaa sydämemme sisältäpäin. Śrīla Prabhupāda vakuutti aina, että Kṛṣṇa ohjaa jokaista vilpitöntä sielua, joka haluaa palata kotiin, sillä bhakti ei ole jotain ulkoapäin opetettua, se on meidän kaikkien alkuperäinen, uinuvaan tietoisuuteemme.

Śrīla Prabhupādan luonteessa asui mystinen yhdistelmä ääretöntä nöyryyttä ja järkähtämätöntä voimaa. Hän saattoi sulattaa sydämet lempeällä hymyllään pienelle lapselle, mutta puhua pelottomasti ja terävästi aineellisia harhoja vastaan. Hän oli hiljainen munkki, joka yksin huoneessaan kirjoitti tuhansia sivuja filosofiaa, mutta samalla hänen sydämeensä mahtui koko kärsivän maailman tuska. Hänen seuraajansa muistavat, kuinka hänen läsnäolonsa tuntui siltä kuin olisi istunut pyhän, lämmittävän tulen äärellä, kaikki maallinen kylmyys katosi.

Tänään, Vyāsa-pūjā-päivänä, emme vietä vain tavanomaista syntymäpäivää. Tämä on päivä, jolloin bhaktat ympäri maailman pysähtyvät kyynelten ja kiitollisuuden äärelle, tarjoavat sydämensä palvontana ja laulavat kirtania muistaen sitä mittaamatonta uhrausta, jonka Śrīla Prabhupāda teki meidän vuoksemme. Hän itse ei koskaan ottanut kunniaa saavutuksistaan. Hän vain totesi nöyrästi: “Jos näette jotain hyvää minussa, se johtuu siitä, että minä toistan vain oman guruni sanat.”

Hänen perintönsä on elävä, hengittävä ja alati kasvava. Se näkyy miljoonissa painetuissa kirjoissa, sadoissa temppeleissä, perheissä, jotka ovat löytäneet aidon rauhan, ja ennen kaikkea miljoonissa sydämissä, jotka tänäkin päivänä sulavat Hare Kṛṣṇa -mantran suloisiin säveliin. Hän ei tuonut meille vain kaukaisen maan filosofiaa. Hän toi meille elävän, henkilökohtaisen rakkauden Jumalaan. Śrīla Prabhupāda antoi maailmalle lahjan, jota ei voi millään aineellisella mitata: hän antoi meille avaimen palata kotiin, takaisin Jumalan luo. Tänä pyhänä juhlapäivänä lausumme yhdellä äänellä saman rukouksen hänen lootuksen jaloilleen: “Kiitos, Śrīla Prabhupāda. Ilman sinua emme olisi koskaan löytäneet Kṛṣṇaa.”

Jaya Śrīla Prabhupāda! Jaya Vyāsa‑pūjā!