Bhakti nykymaailmassa

Bhakti (puhdas Jumalan rakastaminen ja antaumuksellinen palvelus) on nykymaailmassa tärkeä siksi, että se palauttaa ihmisen siihen, mitä hän pohjimmiltaan etsii: rauhaan, merkitykseen ja yhteyteen Kṛṣṇan kanssa. Krishna on yksi monista Jumalan nimistä, ja se tarkoittaa kaikkein puoleensa vetävää.

Śrīmad-Bhāgavatam alkaa voimakkaalla julistuksella (SB 1.1.2): dharmaḥ projjhita-kaitavo ’tra. Se kertoo, että todellinen dharma (sielun ikuinen velvollisuus ja olemus) on täysin puhdasta ja vapaata kaikesta itsekkäästä motiivista. Tämä on bhaktin ydin. Se ei ole kaupankäyntiä Jumalan kanssa, vaan sydämen luonnollista rakkautta Kṛṣṇaan. Kun ihminen löytää tämän rakkauden, hänen sisäinen levottomuutensa lakkaa.

On tärkeää ymmärtää, että Śrīmad-Bhāgavatam ja Bhagavad-gītā eivät ole ihmismielen tuotoksia. Ne ovat Kṛṣṇan omia sanoja. Śrīla Vyasadeva ei ollut pelkkä kirjailija, vaan Kṛṣṇan śaktyāveśa-avatāra (erityisellä jumalallisella voimalla varustettu ruumiillistuma). Hän näki Kṛṣṇan sanat sydämessään täydellisessä samādhi-tilassa (henkisessä syvennyksessä) ja kirjoitti ne ylös meitä varten. Siksi nämä kirjoitukset ovat virheettömiä, ajattomia ja täydellisiä, ne ovat Kṛṣṇan ääni tässä maailmassa.

Intian ācāryat (henkiset opettajat) siirsivät tämän tiedon aluksi suullisesti. Se oli luonnollista, koska ihmiset elivät tuolloin puhtaammassa ympäristössä, heidän muistinsa oli vahva ja sydämensä avoin. Mutta kun kali-yuga (nykyinen kiireen, riidan ja henkisen pimeyden aikakausi) alkoi, ihmisten muisti (smṛti) heikkeni sukupolvi sukupolvelta ja tieto alkoi kadota. Siksi tämä ikiaikainen viisaus kirjoitettiin ylös. Kirjoitettu sana on se pelastusköysi, jonka armolliset opettajat ovat meille jättäneet, jotta ymmärtäisimme, mitä olemme menettäneet.

Nykyihminen kuluttaa turhaan aikaa yrittäessään löytää älyllään vastauksia, jotka ovat olleet olemassa koko ajan. Kun jokin aineellinen totuus avautuu, sen jälkeen nousee heti esiin uusi este, joka on täysin pimeässä. Śrīmad-Bhāgavatam ja Bhagavad-gītā auttavat etsijää valitsemaan oikean suunnan. Ajan myötä, kun sydän puhdistuu, ihminen ymmärtää oman älynsä rajallisuuden. Todellinen tieto ei ole tiedossa tai älykkyydessä, vaan Kṛṣṇan sanoissa.

Śrīmad-Bhāgavatam (SB 1.2.6) sanoo: sa vai puṁsāṁ paro dharmo yato bhaktir adhokṣaje. Korkein dharma on se, joka herättää puhtaan rakkauden Kṛṣṇaan. Tämä rakkaus ei ole vain vaihteleva tunne, vaan pysyvä tietoisuuden tila. Kun ihminen muistaa Kṛṣṇan, hänen sydämensä pehmenee. Moderni ihminen on kovettanut sydämensä jatkuvalla kilpailulla ja pelolla, mutta bhakti sulattaa tämän kovuuden ja tekee meistä jälleen vastaanottavaisia Jumalan läsnäololle.

Tämä mielen ja sydämen puhdistuminen kuvataan jakeessa SB 1.2.17 (śṛṇvatāṁ sva-kathāḥ kṛṣṇaḥ…). Kun ihminen kuulee Kṛṣṇan nimeä ja Hänen viestijänsä, Kṛṣṇa itse puhdistaa hänen sydämensä. Moderni maailma tuottaa henkistä pölyä enemmän kuin koskaan: jatkuvaa uutisvirtaa, sosiaalista mediaa, mainoksia ja ärsykkeitä. Ihminen ei näe omaa todellista itseään, koska hänen ”mielensä peili” on paksun pölyn peitossa.

Śrī Caitanya Mahāprabhu (Kṛṣṇan armollisin ruumiillistuma) opetti, että tämän aikakauden ylin menetelmä mielen peilin puhdistamiseen (ceto-darpaṇa-mārjanam) on ”Hare Kṛṣṇa” mahā-mantran laulaminen ja kuunteleminen:

Hare Kṛṣṇa, Hare Kṛṣṇa, Kṛṣṇa Kṛṣṇa, Hare Hare

Hare Rāma, Hare Rāma, Rāma Rāma, Hare Hare

Tämä pyhä nimen laulaminen toimii kuin puhdistusliina. Se pyyhkii pölyn pois, palauttaa peilin kirkkauden ja herättää sielun luonnollisen tilan. Kun mieli on puhdas, ihminen näkee totuuden: "Minä olen sielu. Minä olen Kṛṣṇan oma hiukkanen."

Henkinen opettajani Śrīla Prabhupāda käytti usein kaunista vertausta nuotiosta ja kipinästä selittäessään sielun asemaa. Kṛṣṇa on kuin suuri, roihuava nuotio, ja me jokainen olemme tuon nuotion pienenpieniä kipinöitä. Kipinällä on sama laatu kuin nuotiolla, se on kuuma ja se loistaa, mutta se on kooltaan pikkuinen.

Kun kipinä lentää ulos nuotiosta ja laskeutuu maahan, sen suhde nuotioon ei katoa, mutta sen tila muuttuu. Jos se päätyy kosteaan ja kylmään ympäristöön, jota moderni, aineellinen maailma edustaa, se sammuu ja pimentyy nopeasti. Mutta jos kipinä asetetaan takaisin kuivien heinien keskeen, se voi syttyä uudelleen loistamaan ja lämmittämään, muistaen olevansa osa alkuperäistä nuotiota. Bhakti on juuri tämä suotuisa ympäristö. Se ottaa meidät, aineellisuuden kylmyydessä sammuneet kipinät, ja asettaa meidät takaisin nuotioon, Kṛṣṇan yhteyteen, jotta voimme jälleen loistaa omassa henkisessä luonnossamme.

Śrīmad-Bhāgavatam (SB 6.1.15) vahvistaa tämän sanomalla kevalayā bhaktyā, eli pelkkä bhakti riittää puhdistamaan sydämen. Tämä on bhaktin kauneus ja täydellinen vastaus modernin ihmisen kriisiin. Se ei vaadi monimutkaisia menetelmiä, erityisiä synnyin oikeuksia tai suuria rituaaleja. Riittää, että ihminen muistaa Kṛṣṇan vilpittömästi.

Bhagavad-gītā opettaa myös todellisen tasa-arvon. Jakeessa BG 5.18 (…paṇḍitāḥ sama-darśinaḥ…) sanotaan, että viisas näkee kaikki elävät olennot samalla silmällä. Kun ihminen näkee jokaisessa elävässä olennossa henkisen Kṛṣṇan kipinän, väkivalta ja hyväksikäyttö menettävät merkityksensä. Nykymaailmassa ihmiset taistelevat vallasta ja resursseista, mutta bhakti palauttaa ymmärryksen siitä, että kukaan meistä ei omista mitään. Kaikki kuuluu Kṛṣṇalle.

Srila Prabhupada kirjoita tästä seuraava: Paramātmā (Ylisielu) kulkee aina elävän olennon mukana, olivatpa sen elämänolosuhteet millaiset tahansa. Korkein Herra on Ylisielun muodossa niin koskemattoman kuin hurskaan brāhmanankin (pappisluokan edustajan) sydämessä, vaikka heillä on erilaiset kehot. Keho on aineellisen luonnon sidonnaisuuksien (gunien) tuotos, mutta kehossa asuvalla sielulla ja Ylisielulla on sama henkinen luonto.

Sielun ja Ylisielun laadullinen samankaltaisuus ei kuitenkaan tee niistä määrällisesti yhtä suuria. Yksilöllinen sielu voi asua vain yhdessä kehossa kerrallaan, kun taas Ylisielu on läsnä kaikissa kehoissa. Ihminen, joka on herättänyt Kṛṣṇa-tietoisuutensa, ymmärtää tämän selvästi. Siksi hänellä on todellinen tieto, ja hän suhtautuu samalla tavalla kaikkiin eläviin olentoihin.

Yksilösielua ja Ylisielua yhdistää se, että molemmat ovat tietoisia, ikuisia ja täynnä onnellisuutta. Yksilösielun tietoisuus rajoittuu kuitenkin vain yhden kehon puitteisiin, kun taas Ylisielun tietoisuus kattaa kaikki kehot. Ylisielu on läsnä jokaisen elävän olennon kehossa, kuuluipa se mihin tahansa elämänmuotoon.

Me emme pystyy luomaan yhtä mitään ilman Krishna. Me rakennamme paljon teknologia ja nimittämme tämä meidän ansionamme, mutta mistä me otamme raaka-aineet? Jokainen atomi on Krishnan luoma ja se tarkoita, että hän on todellinen omistaja. Me vaan häikäilemättömästi käytämme Hänen armollinen suhtautumisensa meitä kohti. Käytämme resurssit yli mitä itse tarvitsemme. Osa raaka-aineesta menee suora luontoon tarpettomana, joka on myös Krishnan luomaan. Sotkemme luontoa ja tuhoamme hänen osasensa tappamalla brutaaliksesi ihmiset, eläimet, merielävät, linnut jne. Vaikka jokaisensa uskonnossa sanotaan älä tappaa, mutta me teemme sen.

Kun ihminen kohtaa elämän vaikeuksia, opettaa Śrīmad-Bhāgavatam (SB 10.14.8) jakeessa tat te ’nukampāṁ susamīkṣamāṇaḥ henkistä kypsyyttä: viisas näkee jokaisen tilanteen Kṛṣṇan armona. Moderni ihminen yrittää hallita kaikkea itse ja stressaantuu, mutta bhakti opettaa antautumista. Tämä antautuminen ei ole heikkoutta, vaan korkeinta älykkyyttä. Kun ihminen luottaa Kṛṣṇaan, hänen elämästään tulee rauhallista ja selkeää. Bhagavad-gītāssa (BG 18.66) Kṛṣṇa antaakin suoran lupauksen: …mām ekaṁ śaraṇaṁ vraja…  "Antaudu vain Minulle, Minä vapautan sinut kaikesta synnistä ja pelosta." Tämä Kṛṣṇan sana on kuin lämmin valo nykymaailman kiireen ja epävarmuuden keskellä.

Bhakti nykymaailmassa on silta aineellisen ja henkisen todellisuuden välillä. Se ei vaadi fyysistä luopumista maailmasta tai vetäytymistä luostariin, vaan maailman näkemistä Kṛṣṇan energiana. Kun tehdas, perhe-elämä, työ tai taide valjastetaan Kṛṣṇan iloksi ja palvelukseksi, aineellinen maailma muuttuu henkiseksi. Kun ihminen toimii rakkaudesta, ei omasta edusta, hänen elämänsä muuttuu pyhäksi. Tämä on bhaktin näkymätön vallankumous, joka muuttaa sydämen syvältä.

Bhagavad-gītā päättää opetuksensa ytimekkäästi jakeessa BG 9.34: man-manā bhava mad-bhakto... "Ajattele aina Minua, tule Minun bhaktikseni..." Kun ihminen muistaa Kṛṣṇan, hän ei enää elä pelon, halun tai kilpailun ohjaamana. Hän elää rakkaudessa, ja siinä rakkaudessa hän löytää onnellisuuden, jota mikään aineellinen saavutus ei voi antaa. Tämä on ainut vapauden tie aineellisesta maailmasta.

Krishnasta ei saa ajatella, että Hän on tavallinen ihminen. Hän on itse Absoluuttinen Totuus. Hänen kehonsa, järkensä ja Hän itse on yhtä ja samaa, erottamatonta henkeä. Se, että Häntä pidetään tavallisena ihmisenä, on suuri virhe, jota nykymaailmassa kerrotaan, koska ihmiset eivät tiedä totuutta.

Bhakti ei ole vain uskonnollinen sana, vaan elämän perusta. Se on sydämen kieli, joka ylittää kulttuurit ja aikakaudet. Śrīmad-Bhāgavatam ja Bhagavad-gītā ovat Kṛṣṇan omia sanoja, jotka Śrīla Vyasadeva kirjoitti ylös, ja niiden viisaus on ajaton. Ne muistuttavat meitä siitä, että bhakti ei ole jotain uutta tai ulkoapäin tuotua, vaan jokaisen sielun oma, alkuperäinen tietoisuus, joka odottaa heräämistään.

Kaikki on heidän ansiota

Ilman Śrī Krishnan armoa ja guru-paramparan johdatusta, en olisi mitään. Olen vain pieni palvelija, joka yrittää kulkea heidän jalanjäljissään. Jos tässä tekstissä on jotain kaunista, se on heidän. Jos siinä on virheitä, ne ovat minun. Jaya Śrī Guru! Jaya Śrī Krishna!